Jos minulla olisi vain Herkku, uskoisin olevani suuri hihnakävelyn guru. Herkku kävelee usein jalan tuntumassa, myös ilman hihnaa. Tosiasiassa se vain nauttii matkasta ja matkan aikana voi myös kerjätä ruokaa. Bortsut palauttavat maan pinnalle, ja puhun nyt näistä omista vain. Niiden mielestä matka on vaan pakollinen osa maaliin pääsyä. Ja se pitää tehdä nopeasti ja tehokkaasti. "Plääh, ei viitsisi nyt taas hidastella syömään".
Herkulle käy vaikka muta:
Nasu on oppinut nopeasti monia juttuja. Se on lelun avulla yllytettävissä mihin vain. Vähemmälläkin innolla olisi selvitty, mutta ihan paras koira, se on halunnut tehdä kaikkea mitä olen innostunut kokeilemaan. Luulin oppineeni matkan varrella jotain, kuinka pitää tehdä ja etenkin kuinka OLISI pitänyt tehdä... ja sitten taas Herkku ja Gizmo on kyseenalaistanut näitä ajatuksia. Muutaman kerran olen joutunut muokkaamaan omaa käsitystäni mm. sellaisista treeniasioista, kuten "tämä opetetaan aina lelulla, ja tämä aina namilla". Sellaisista asioista on hyvä tietää, mutta ne ei saa rajoittaa. Koirat eivät voi olla keskenään samanlaisia eikä ne mene samaan muottiin millään. Se on hyvä, sellainen on elävä olento.
Kaikkine ominaispiirteineen minun koirat ovat minulle täydellisiä. "Viat" tekevät persoonan.
Kavereita pitää välillä lahjoa, vai meniköhän omaan lahjakoriin, naamioituna koirille. Muistaisinpa kuka pannat on tehnyt, ostin ne viime kesänä kisoista. Laivakoiralle teeman mukainen, bortsuille en valinnut niin vakavalla mielellä.
Lopuksi vielä kevätkuva, näitä seuraillaan taas kesään asti:
Pelkään sammakoita, mutta olen tehnyt suurta siedätystyötä viime vuosina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti