Kirje sinne jonnekin

Hei mummu,

meillä kaikilla on tosi kova ikävä. 

Ujuttauduin sinun elämään, vaikka joskus kuulinkin jotain mutinaa pennuista. Olet kuitenkin ollut minulle rauhallinen ja turvallinen mummo. 

Muistan aina sinun hajun ja lämpöisen turkin.

Viime keväänä, aurinkoisena päivänä, opetitte äitin kanssa minua uimaan. Olet kuulemma emännällekin opettanut yhtä ja toista.

Kun kasvoin isommaksi, huomasin että tarvitset välillä apua. Olin valppaana, ettei Nasu tai Herkku änkeä sinun ruokakupille.

Me luvataan katsoa isännän ja emännän perään. En lupaa kulkea emännän kintereillä kuten sinä teit, huomasin eilen että se sattui kuonoon kun kokeilin. Ja emäntä yrittää olla aikuinen nainen, kertoo että osaa käydä vessassakin ihan yksin. Me kaikki kuitenkin pidetään silmät ja korvat auki ja seurataan niiden touhuja. Emäntä on nyt tosi surullinen, mutta me piristetään sitä.

Huolehdi sinä peuroista siellä lämpimässä, älä päästä niitä helpolla! 

Muistathan meitä joskus, me muistetaan sinut aina!

Hyvät ja huonot uutiset

Yksi surkea sattumus, ja hyvät asiat jäävät varjoon. Harmi hallitsee koko kehoa. Tämä lyhyt alustus tietysti johtaa koiriin.

"Välilevy... mäyräkoirahalvaus... onko pissinyt, pidättääkö... tue vähän ettei kaatua, no niin nostan näitä jalkoja..."

Itkultani en saanut eläinlääkärin ovea auki. Itkin ja puristin Sippaa sylissä, hautasin kasvot turkin sisään. Meille avattiin ovi ja pääsimme suoraan tutkimushuoneeseen. Yritin hengittää ja olla itkemättä ihan valtoimenaan, kun eläinlääkäri tutki Sippaa.

Viikonlopun aikana takapään liike oli huonontunut. Näytti, ettei takajaloissa ole asentotuntoa, takapää oli hieman vinossa koko kroppaan nähden, eikä Sippa aina päässyt itse ylös.
Kun lähdin kotoa eläinlääkärille heräilin tunteeseen, että tämä on nyt tässä. Mitään ei taida olla tehtävissä. Nostin Sipan autoon, Sipan ilme oli kuten ennenkin, virkeä ja valpas. Itkin, tuntui että huijaan sitä. Se oli raskas ja sumea matka.

Tutkimuksen jälkeen istuin odotustilassa. Sippa jaloissa. Saimme kipulääkkeitä mukaan ja ohjeeksi "koppihoitoa". Parissa viikossa pitäisi nähdä, toipuuko takapää. Paperissa lukee "parapeesi".

Tunteet vaihtelee epätoivon ja toivon välillä. Toiveikkuus on sitä luokkaa, että pystyn ajattelemaan päivä kerrallaan, tulevaan on liian surullista katsoa. Mitään järkevää ei meinaa saada tehdyksi, ajatukset harhailevat. Ja välillä itkettää. Tulevaisuus kolkuttelee, vaikka tästä selvitään, niin entä sitten?

Iloitsen siitä, että Sippa odottaa vielä minua kotona. Vaikkakaan se ei saa liikkua ilman apua, enkä ole tällä hetkellä varma että pystyisikö se. Pohdiskelin, että sehän voisi hyvin liikkua jos takapäätä kannattelisi pyörät. En enää selvästikään ajattele järkevästi. Mutta luotan eläinlääkärin arvioon ja toivon parasta.

Koiramme -lehdessä esiteltiin juuri 18-vuotias chihu Suomen vanhimpana koirana.

Oliko tässä nyt päätä tai häntää? Sekavalta tuntuu koko mennyt viikko.