Hyvät ja huonot uutiset

Yksi surkea sattumus, ja hyvät asiat jäävät varjoon. Harmi hallitsee koko kehoa. Tämä lyhyt alustus tietysti johtaa koiriin.

"Välilevy... mäyräkoirahalvaus... onko pissinyt, pidättääkö... tue vähän ettei kaatua, no niin nostan näitä jalkoja..."

Itkultani en saanut eläinlääkärin ovea auki. Itkin ja puristin Sippaa sylissä, hautasin kasvot turkin sisään. Meille avattiin ovi ja pääsimme suoraan tutkimushuoneeseen. Yritin hengittää ja olla itkemättä ihan valtoimenaan, kun eläinlääkäri tutki Sippaa.

Viikonlopun aikana takapään liike oli huonontunut. Näytti, ettei takajaloissa ole asentotuntoa, takapää oli hieman vinossa koko kroppaan nähden, eikä Sippa aina päässyt itse ylös.
Kun lähdin kotoa eläinlääkärille heräilin tunteeseen, että tämä on nyt tässä. Mitään ei taida olla tehtävissä. Nostin Sipan autoon, Sipan ilme oli kuten ennenkin, virkeä ja valpas. Itkin, tuntui että huijaan sitä. Se oli raskas ja sumea matka.

Tutkimuksen jälkeen istuin odotustilassa. Sippa jaloissa. Saimme kipulääkkeitä mukaan ja ohjeeksi "koppihoitoa". Parissa viikossa pitäisi nähdä, toipuuko takapää. Paperissa lukee "parapeesi".

Tunteet vaihtelee epätoivon ja toivon välillä. Toiveikkuus on sitä luokkaa, että pystyn ajattelemaan päivä kerrallaan, tulevaan on liian surullista katsoa. Mitään järkevää ei meinaa saada tehdyksi, ajatukset harhailevat. Ja välillä itkettää. Tulevaisuus kolkuttelee, vaikka tästä selvitään, niin entä sitten?

Iloitsen siitä, että Sippa odottaa vielä minua kotona. Vaikkakaan se ei saa liikkua ilman apua, enkä ole tällä hetkellä varma että pystyisikö se. Pohdiskelin, että sehän voisi hyvin liikkua jos takapäätä kannattelisi pyörät. En enää selvästikään ajattele järkevästi. Mutta luotan eläinlääkärin arvioon ja toivon parasta.

Koiramme -lehdessä esiteltiin juuri 18-vuotias chihu Suomen vanhimpana koirana.

Oliko tässä nyt päätä tai häntää? Sekavalta tuntuu koko mennyt viikko.