torstai 24. huhtikuuta 2014

Numero uno


Ei ensimmäinen etsintä, mutta ensimmäinen löydös.

Ehkä etsintä nro 5. Tätä käytiin katsomassa jo aiemmin tänä keväänä, mutta kivien väleissä oli jäätä ja arveltiin että kätkö on jäänyt jään piilottamaksi. Oltiin oikeassa.


Nimet sitten vaan vihkoon.




Minulla on varmaan liian monimutkaisesti ajattelevat aivot näihin kätköjen etsintöihin. Olen kyllä muutenkin sellainen hidas pohdiskelija, ennemmin kuin toimija. Useampi "ihan selkeäksi" kuvailtu kätkö ei ole avautunut. En ole nähnyt alueella mitään selvää kohtaa. Onneksi on näitä apuetsijöitä, joita ei sinällään edes kiinnosta löydetäänkö jotain vai ei. Kunhan saa kiipeillä ja juosta ulkona, eväätkin on aina plussaa. Itselle tämä tuo mielekkyyttä mennä uusiin metsiin, tai niihin vanhoihin tuttuihin. Reittivalinnatkin on erilaisia kun etsii kätköä.



lauantai 19. huhtikuuta 2014

On ne ihania!


Jos minulla olisi vain Herkku, uskoisin olevani suuri hihnakävelyn guru. Herkku kävelee usein jalan tuntumassa, myös ilman hihnaa. Tosiasiassa se vain nauttii matkasta ja matkan aikana voi myös kerjätä ruokaa. Bortsut palauttavat maan pinnalle, ja puhun nyt näistä omista vain. Niiden mielestä matka on vaan pakollinen osa maaliin pääsyä. Ja se pitää tehdä nopeasti ja tehokkaasti. "Plääh, ei viitsisi nyt taas hidastella syömään".
 
Herkulle käy vaikka muta:
 
 
 
Nasu on oppinut nopeasti monia juttuja. Se on lelun avulla yllytettävissä mihin vain. Vähemmälläkin innolla olisi selvitty, mutta ihan paras koira, se on halunnut tehdä kaikkea mitä olen innostunut kokeilemaan. Luulin oppineeni matkan varrella jotain, kuinka pitää tehdä ja etenkin kuinka OLISI pitänyt tehdä... ja sitten taas Herkku ja Gizmo on kyseenalaistanut näitä ajatuksia. Muutaman kerran olen joutunut muokkaamaan omaa käsitystäni mm. sellaisista treeniasioista, kuten "tämä opetetaan aina lelulla, ja tämä aina namilla". Sellaisista asioista on hyvä tietää, mutta ne ei saa rajoittaa. Koirat eivät voi olla keskenään samanlaisia eikä ne mene samaan muottiin millään. Se on hyvä, sellainen on elävä olento.
 
 
 
 
Kaikkine ominaispiirteineen minun koirat ovat minulle täydellisiä. "Viat" tekevät persoonan.
 
 
 
 
 
Kavereita pitää välillä lahjoa, vai meniköhän omaan lahjakoriin, naamioituna koirille. Muistaisinpa kuka pannat on tehnyt, ostin ne viime kesänä kisoista. Laivakoiralle teeman mukainen, bortsuille en valinnut niin vakavalla mielellä.
 
 
 
 
Lopuksi vielä kevätkuva, näitä seuraillaan taas kesään asti:
 
 
 
Pelkään sammakoita, mutta olen tehnyt suurta siedätystyötä viime vuosina!
 
 
 
 
 
 
 
 
 

torstai 10. huhtikuuta 2014

Uusia tavoitteita...






Tätä vanhaa kappaletta laulettiin ala-asteella koko luokan voimin. Sipan poismenon myötä, erään aamun sarastaessa, se taas palasi mieleen ja alkoi kiertää kehää. Laulussa lauletaan rakkaustarinasta, mutta minusta sanoissa on oivallusta ylipäätään surun tunteista. Surun hetkellä on kuin ulkopuolinen, katsoo toisten kulkua täysin pysähtyneenä siihen omaan maailmanloppuun.

Ekoina päivinä Sipan poismenon jälkeen syyttelin itseäni, pohdin olisinko voinut tehdä jotain toisin. Pian kuitenkin alkoi tuntua siltä, että kaikki meni ihan oikein. Juuri kuten tavallaan toivoimme. Ei pitkää sairastelua, ei vahvoja lääkkeitä. Viimeisen viikon ajan Sippa oli kaiken edellä, sai huomiota ja herkkuruokaa. Ja nyt Sippa on tutussa metsässä, jossa on niin monet kerrat karannut peurojen perään. Siellä lenkkeilee Sipan lapset ja lapsenlapset. Kyyneleet tulee edelleen helposti silmiin, nytkin, mutta enää ei itketä päivittäin. Huomaan että olen ollut poissaoleva, en ole ollut erityisen aikaansaava ja olen ollut väsynyt. Vaikken tietoisesti olekaan koko aikaa surrut, vaan yrittänyt keskittyä mukaviin asioihin.



Talvi on muuttunut kevääksi ja eiköhän se kesä taas seuraa perästä. Niin maailma kulkee eteenpäin. Ajattelin päivittää alkuvuonna pohtimiani tavoitteita muutamalta osalta. Emme enää esimerkiksi odota 16-vuotissynttäreitä, jotka vielä helmikuussa tuntuivat olevan niin lähellä. 

Herkun hienot uutiset jäivät Sipan poistumisen varjoon. Herkku nousi Ojangossa agilityn 3-luokkaan. Kankinolla, väkisin väännetty, varmistelua, putkissa hidastelua... eli ei ollut kaunis, mutta nolla kuin nolla. Tiesin jo etukäteen että Ojanko ei ole Herkun paikka. En tiedä miksi, mutta siellä ei vire toimi. Putkissa oli Herkun mielestä jotain ihmeellistä, se tuli niiden läpi ehkäpä kävellen.

Ready, steady, go! Onkohan Herkku kiinnostunut palkinnosta vai laskiaispullasta...??? Vaikea arvata.

                                                

Herkun tavoitteena oli nousta 3-luokkaan tämän vuoden aikana, mutta ehkäpä uskallan nostaa tavoitteita ihan inasen. Lähdetään siis tämän vuoden aikana tutustumaan 3-luokan ratoihin ja ehkäpä varovaisesti uskaltaisimme toivoa nollaa/nollia ihanneajan sisällä. Aloin opettamaan Herkulle kontakteja uudelleen boximenetelmällä, tässä eka testi:




Olen tämän jälkeen poistanut häkkyrän, sillä Herkulle tuntuu riittävän alastulon yläosaan yksi pätkä häkkyrää. Häivytetään sekin sitten joskus pois.

      

             Muita ajatuksia tälle vuodelle:

- On turha surra huomista. Surulle on aikansa, se viimeinen suru ei ole vähäisempi tai helpompi, vaikka huolehtii etukäteen.

- Nautitaan matkasta, elosta ja olosta, ja pidetään tavoitteet pieninä.